Joskus tulee uskomaton mahdollisuus.
Nimittäin joskus vain saa taimen, jota on aina halunnut.
Ja silloin se on pelastettava.
Ja koska talven lisäksi pimeys yllättää joka syksy,
voi käydä niin että huomaa istuttavansa lumihangessa, vesisateessa ja täyspimeydessä.
Tähän kiteytyy koko puutarhaturaajan maailma: olosuhteista viis, lopputulos silmissä kiiluen touhuaa sellaisia asioita, joita ei kehtaa ääneen sanoa... (mutta toki voi blogiin kirjoittaa...)
Siskoni mukaan, nyt voi kyllä olla paras istutuskausi. Koska kasvin juuret ovat multapaakussa jäässä ja mukaan tulee iso paakku, ei kasvi välttämättä huomaa, että sitä edes siirretään.
Kuin nukkuva lapsi, joka kulkeutuu vanhempien mukana paikasta A paikkaan B.
Näistä kuvista huomaa, että Mutamäki on jo paikoin aivan roudan valtaama,
mutta onneksi oli myös muheaa istutusmaata sulana.
Oli muutenkin hauska nähdä puutarhaa pimeässä otsalampun valossa:
Hopeansävyiset kasvit olivat kuin timanttikasoja vesipisaroineen.
Ja päivänvalossa kuvatut kasvit kuin keväthangesta esiin tulleita...
Tänään oli ohjelmassa myös sisäsiistiä puuhailua. Ensi viikolla siitä lisää!
