Mitäkö kuuluu?

Mitäkö kuuluu?

Nyt kuuluu melko hyvää. Vaikka perhettämme vaivaa sekä flunssa että vatsatauti, ei ne paljon itseasiassa meitä kiusaa. Ehkä asiat ovat syksyn kokemusten myötä loksahdelleet tärkeysjärjestykseen. Voisin nyt hehkuttaa teille ihanaa uutta lämmintä villapaitaa ja mahtavaa lumimäärää, josta muuten tykkään ihan älyttömästi. Mutta haluan olla rehellinen. Vaikka voin rehellisyydestä huolimatta hehkuttaa uutta villapaitaakin, jonka neuloin ajatuksen virrassa lähdes ilman ohjetta. Ja sitä talvea. 

Syksy oli aikamoinen. Haluaisin puhua rehellisesti, sillä luulen, etten ole yksin ongelmani kanssa. Ja en kokenut mitään kovin dramaattista, jolla olisi helppo perustella uupumiskriisiä. 

Sain itseni poltettua melko loppuun alkusyksystä. Ihan siis ilman mitään helposti perusteltavaa kriisiä. Kukaan läheiseni ei kuollut, ei loukkaantunut, eikä mitään muutakaan, joka olisi kaiken takana. Helpommin olisi noilla syin itsellekin myönnettävissä ja selitettävissä. 

Uupumukseni oli monen asian summa. Ei kenenkään vika. 

Tilanteen ollessa pahimmillaan moni kommentoi minulle, että miten voi olla, sinähän hymyilet. 

Siinäpä se, hymy ei kerro kaikkea. Sen taakse on helppo kätkeä monta ongelmaa ja tuntemusta. Ja näin ollen haluan kertoa rehellisesti kokemastani, jotta joku muu voi myös havahtua sopivan ajoissa. Ennen kuin ajaa kolarin, ennen kuin saa aivoinfarktin, ennen kuin hankkii itselleen avioeron tai ennen kuin lapset joutuvat osaksi kriisiä. Tai no osalliseksi he joutuivat kuitenkin. Mutta uupumus on aika salakavala. Se hiipii niin pikkuhiljaa, ettei sitä heti huomaa. Eikä sitä ole helppo myöntää. Ääneen sanominen oli melko vaikeaa. Varsinkin kun moni olettaa, että uupumuksesta toivutaan, kun nukutaan yksi viikonloppu hyvin.

Kadotin ilon. Huomasin, etten paljoa tuntenut mitään. En tuntenut nälkää, en nukkunut, mutta en myöskään kukkunut. Huomasin olevani usein itkuinen, etenkin kiukkuinen. Ja kiukkuinen niille, jotka eivät olisi sitä ansainneet. Onneksi minulla on lapset. Niiden vuoksi havahduin, kävin työterveydessäkin muutamaankin kertaan. Oireet oli pahemmat kuin luulin, jopa pelästyin itsekin uupumuskyselyn vastauksia. Kyynisyys oli selättänyt minut. Melko raskas vuorotyö, lapsiperheen arki, harrastuskuskaukset - Psyyke ei vain kestänyt enää kuormitusta. Kuvasin olevani kuin tukossa oleva risteys. Yksikään auto ei liiku, jos ei jonossa olevia autoja ensin pura pois tieltä. 

Työterveydestä sain myös lohtua. Neulominen voisi auttaa. Pienikin toivonkipinä on toivoa. 

Aloin neuloa. Neulominen käyttää molempia aivopuoliskoja. Uupumuksessa syntyy ihan fyystistä karstaa aivoihin (ihan muiden fyysisten oireiden lisäksi). Mutta tähän neuvoon oli ikäänkuin helppo tarttua. Tein työtä käskettyä ja neuloin itselleni villapaidan. Neuloin myös muutamat sukat ja pipoja. Toinen villapaita on vielä kesken. Kuten on toipuminenkin.

Enkä tiedä auttoiko eniten neulominen, päivätyöhön vaihtaminen, nukkuminen, innostava työ, aivan ihanat työkaverit ja ystävät, ja etenkin mies ja ne neljä lasta. Luulen, että kaikki yhteensä. Ihan siis elämän perusrytmi ja läheiset. Olen siis edelleen toipumassa, opettelen ruokailemaan tarpeeksi, nukkumaan tarpeeksi, työkuvioistakaan en tiedä. Mutta nyt keskityn huolehtimaan itsestäni. Tai yritän. Mikä ei ole helppoa. Olen edelleen kuin lasten karusellissa, jossa mukavan vauhdin ja liiallisen vauhdin raja on melko pieni. Pitää pysyä kyydissä leväten tarpeeksi. Terve itsekkyys on mahdottoman vaikeaa. Ja toipuminen tästä kestää vähintään vuoden. Oikea työuupumus ei  korjaannu yhden hyvin nukkumisella, yhdellä suklaapatukalla, yhdellä halauksella eikä yhdellä villapaidalla. Sen olen nyt ymmärtänyt. Ja antanut itselleni anteeksi. 

Miksi tämän halusin teille täällä jakaa, tutuille ja tuntemattomille blogiystäville. En tiedä. Ehkä siksi, että toivon, että tästä aiheesta voisi keskustella avoimesti. Työssäjaksaminen on melko moninainen aihe ja koskettaa meitä kaikkia, joko itseä tai läheistä.  Eikä siihen tarvita yksittäistä syytä. Se on usein monien asioiden summa. Aina ei jaksa kirjoittaa, blogata, eikä neuloakaan. Ja se on ihan ok. Kun lepää ja toipuu, voi syntyä jotain uutta. Kuten tämä ihanan suorastaan kuuma villapaita. Ensimmäinen ikinä itselleni neulottu villapaita! Johon ole tyytyväinen. 

Jos haluat kommentoida aihetta tavalla tai toisella, kirjoita ihmeessä kommenttikenttään tai @. 

Ja saa myös pelkkää villapaitaa ja lumimäärääkin kommentoida! Täällä somemaailmassa on parasta, että voi poimia itselle sopivan määrän ärsykkeitä, tai olla käymättä täällä laisinkaan, jos ei jaksa.  

 - Päivitellä lumimäärää ja vilkuilla vain villapaitakuvat. -

Ole vapaa tekemään kuin sinulle sopii! 

Kevättä kohti mennään, ja neulominen ei vielä tähän lopu! 

Puutarhakauteen on vielä hieman matkaa :) Vaikka ensimmäiset siemenpussit ostinkin jo :)